Nyt sankat aktiivisten lukijoidemme joukot ovat ehkä alkaneet tässä blogihiljaisuudessa epäillä, kuoliko projektimme heti alkuunsa. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Olemme hävittäneet useita epäkiinnostavia, enimmäkseen pieniä tavaroita, joiden poistuminen ei äkikseltään näy missään, mutta joiden nurkissa pyöriminen on ollut turhaa.
Suurempi syy hiljaisuuteen on kuitenkin se, että olemme tehopoistaneet isompia tavaraeriä kerralla. Esimerkiksi aiheesta kiinnostuneelle sukulaiselle lähti viikon edestä vanhoja oppikirjoja ilman palautusoikeutta. Viime viikoksi saimme puolestaan vihdoin pöydän kirpputorilta. Nyt olemme poistaneet tavaraa maaliskuun lopulle saakka. Kirpputorilta takaisin tulleista roinista osa päätettiin lahjoittaa hyväntekeväisyyteen.
Esineistön poistaminen taloudesta vastuullisesti ja mahdollisen rahallisen arvon hyödyntäen on välillä suorastaan haastavaa. On tavaroita, jotka täytyy toimittaa erityiseen keräyspisteeseen. On tavaroita, joita voi itse vielä hyödyntää toisessa muodossa (kaikkea tällaista emme ole edes laskeneet tähän projektiin kuuluviksi). On tavaroita, jotka voi lahjoittaa, jos joku huolii ja on tavaroita, jotka kovasti mielellään myisi sopivaan hintaan, kun joku vain ostaisi.
Ja sitten on se kasa tavaraa, joka täytyy vain työntää sekajätteeseen. Tämä on henkisesti ehkä lopulta se vaikein osasto. Lapsuudessa koulutelevisiosta katsotut kaatopaikka-animaatiot onnistuivat luomaan hyvin arveluttavia mielikuvia tuosta paikasta, jossa banaaninkuoret kohtasivat paristot vielä -90-luvulla. Ehkä tämän päivän varhaisnuoret muistavat valaan, joka kuoli muovipusseihin. Mutta kun ei sitä jätteidenkäsittelylaitosta voi tuolla vaatehuoneessakaan loputtomiin pyörittää.
